Ranskalaistyyliset seitinohuet päiväkännit

Autossa olen aina ollut hyvin luottavainen kuskien suhteen, mutta kännikuskeihin en Suomessa ole koskaan turvautunut. Ranskassa tuntuu olevan aika normaalia ajaa hieman ja kenties vähän enemmänkin humaltuneena. Myönnän olleeni ensimmäisen kuukauteni aikana hyvin usein humaltuneiden kuskien kyydissä. Yhden ainoan kerran minulta kysyttiin, josko olisin voinut ajaa, koska kaverini ei tuntunut luottavan omiin taitoihinsa kyseisenä iltana. Koska olin itsekin juonut, päätin, että on parempi odotella ja mennä samaisen vähemmän humaltuneen kuskin kyydillä vähän myöhemmin. Niin sitten teimme. Tuon illan jälkeen olen ollut vielä useasti humaltuneiden kyydissä. Aina yhtä hämmästyttävää, miten jokainen mutka, vilkku, liikenneympyrä, sekä muut autoilijat tuli huomattua, enkä koskaan pelännyt. Mielestäni ei ollut aihetta siihen. En edelleenkään ymmärrä miten ranskalaiset ovat humaltuneina niin erilaisia kuin esimerkiksi suomalaiset tai australialaiset. Vaikka aussit omaavat mielestäni terveemmän suhteen alkoholiin kuin suomalaiset, ovat hekin usein stereotyyppiseen suomalaiseen tapaan ääliöitä juodessaan. Samoin britit. No ranskalaiset ovat joka tapauksessa mielestäni paljon sivistyneempiä, ja kyllä, olen viettänyt aikaa hyvinkin humaltuneiden ranskisten kanssa. Se ei vain näy samalla tapaa kuin Suomessa. Se on outoa. Kun olemme viettämässä iltaa, ja viereinen ranskalainen pahoittelee, kun ”on niin humalassa”, en itse olisi välttämättä edes huomannut alkoholin vaikutusta. Kun he sitten ovat todella humalassa, sen toki huomaa, mutta ei siitä, että he ovat alasti. Ujonpuoleisemmat yksilöt ovat kenties rennompia ja puhuvat enemmän, ja sitten nämä normaalitilassakin sosiaaliset ja äänekkäät henkilöt ovat ehkä vain äänekkäämpiä tai muulla tapaa innostuneempia. Tuntuu, että heillä on jonkinlainen itsehallinta- ja -hillintäkyky ihan eri laatua kuin suomalaisilla. Mietin joskus, että onko se alun perin voinut olla psykologista ja se on jälkeenpäin kehittynyt ihan oikeasti fyysiseksi ominaisuudeksi suomalaisissa geeneissä. Ei mitään hajua. Suomessa ihmisillä on humalassa ollessaan tarve olla hulluja, hölmöjä ja kohtuuttomia ja sitten unohtaa kaikki, koska ovat olleet niin noloja. En vain ymmärrä logiikkaa siinä, että saman verran nauttinut ranskalainen Mathieu (joka muutenkin humaltuu mielestäni nopeammin kuin suomalainen rautamaksa-Matti) osaa loppuillasta a.) puhua b.) seisoa ja kävellä c.) käyttää järkeä ja toimia fiksusti (jos ei naisseikkailuita oteta huomioon). Tuntuu että tietyssä humalavaiheessa suomalaisten miesten ääni vain muuttuu. aina. Sen lisäksi jossain vaiheessa iltaa toiminta menee aina ihan omituiseksi ja melkein aina myöskin alastomaksi. Ruotsin kieli tulee usein mukaan ja sen lisäksi kävely ja seisominen tuottavat hankaluuksia. Onhan tämä aika hassua kun tästä näin kirjoittaa, mutta toisaalta myöskin aivan outoa. Sellaisiakin tapauksia tietysti löytyy, jotka käyttäytyvät niin kuin minä itse. Kun alan olla siinä pisteessä, että ei todellakaan mene hyvin, muut ovat lähinnä huolestuneita siitä, että olen kovin hiljainen ja omissa ajatuksissani. Juu-u. Silloin Ellenillä ei yleensä mene hirveän hyvin. Yleensä pyrin tietysti välttämään tätä tilaa, jotta itsekin voin nauttia täydellisestä rentoutumisentunteesta ja siitä alkoholin tuomasta positiivisesta hyvästä olosta. Ranskassa olen ollut todella usein pikkuhumalassa ihan keskellä päivääkin, tuntematta siitä mitään sen suurempaa syyllisyydentunnetta. Miksi pitäisikään?! Kuitenkin tuntuu, että tällainen viininjuominen keskellä päivää ei ole hirveän soveliasta Suomessa, ja esimerkiksi kesäaikana täällä tutuksi tullut apéro-aika saattaisi saada aikaan hyvin halveksuvia katseita Suomessa. Miten te kehtaatte juoda tuollasita alkoholipitoista juomaa jo viideltä iltapäivällä, kun ette ole vielä edes syöneet? Niille tiedoksi, jotka eivät apéro-käsitettä tunne: apéro tulee siis sanasta apéritif (aperitiivi) ja sen pointtinahan on nimenomaan ruokahalun kasvattaminen ennen ruokailua. Tosin kesäaikaan apérot saatetaan nauttia kyllä selkeästi kauan ennen ruokailua ja niitä saatettiin juoda useampikin. Mikäs siinä auringonpaisteen alla ihanan makeita kir-aperoita maistellessa. Siis elämästähän täytyy nauttia. Je vois la vie en rose.

Asia, mikä henkilökohtaisesti ärsyttää, on se, miten pohjolassa puhutaan siitä kuinka monen promillen humalassa kukin on ja sitten seuraavana päivänä siitä, miten kamala krapula on. Krapula-päivähän on jo itsessään käsite, mitä ei välttämättä ihan kaikissa maissa taideta tuntea. Krapula-päivänä ei tehdä mitään. Krapula-päivänä haistaan likaisena sohvalla, podetaan morkkista (myöskin sana, jota tuskin on edes olemassa muissa kielissä) ja syödään roskaruokaa. Ihanaa. Itselläni on myös silloin tällöin tällaisia päiviä, mutta poden siitä aina suurta ärsytyksentunnetta jälkeenpäin, jos olen ns. tuhlannut koko päivän vain makoiluun. Ranskassa ei ole oikeastaan kuin yksi sana krapulalle; une gueule de bois. Se kuvastaa kirjaimellisesti enemmänkin sitä, miltä naama näyttää seuraavana päivänä. Muihin sanoihin en ole koskaan törmännyt, eikä minulle ole osattu kertoa muita. Kun sanotaan, että kieli on osa kulttuuria, on tässä näinkin tyhmässä pikkuasiassa selkeästi esillä se, miten sanan olemassaolo tai vastaavasti puute, kertoo sen merkittävyydestä kyseisessä kulttuurissa. Meillä on lukemattomia eri sanoja krapulalle ja kännille, koska se on osa kulttuuriamme. Samoin on Australian ja Iso-Britannian englannissa. Ranskan kielessä tuntuu olevan vain muutamia sanoja humaltumiselle, sekä tämä yksi sana kuvastamaan krapulaa.

Viimeinen huomioni tähän asiaan liittyen on se, että vaikka ranskalaiset olisivatkin to-della kännissä ja olisivat huonovointisia seuraavana päivänä, ei siitä puhuta samalla tapaa. Ikään kuin se olisi jotakin hävettävää. Kun Suomessa olen itse se ”en halua tuhlata päivääni pelkkään makoiluun –tyyppi” niin täällä tunnen olevani se hidas aamuihminen, joka tarvitsisi juhlayön jälkeen hieman enemmän toipumisaikaa. Kyllä Ranskassakin osataan kännätä, oksentaa ja krapuloida, mutta niinhän myös Suomessa osataan toisinaan siemailla sivistyneesti ja keskustella. Kaikki on suhteellista ja mikään ei ole mustavalkoista. Niinhän se on. Tässä taas pikkuterveiset alkoholin suurkuluttajien maasta, suurkuluttavan nautiskelijan näkökulmasta ;)

Epäjärjestelmällistyttämättömyydelläänsäkäänköhän...

Pienenä olin helposti hermostuvaa sorttia, enkä voinut sietää häviämistä. Etenkin Afrikan tähdessä häviäminen tuotti paljon päänvaivaa kanssapelaajilleni (tänäkin päivänä kotiversiomme rosvomerkeissä näkyvät hampaanjäljet todisteena tästä.) Kaikenlaiset sovitut asiat ja suunnitelmat olivat siis hyvin tärkeitä minulle ja kavereiden ”peruminen” tai vanhempieni suunnitteleman matkan tms. viivästyminen raivostutti minua hyvin paljon. Halusin yökylien ja juhlien sujuvan täydellisesti, koska muuten… Nykyään olen kai rauhoittunut ainakin hieman. Ainakin toivon niin. Yleisö päättäköön.

Ranskassa asiat eivät toimi ihan samalla tapaa kuin Suomessa. Aika yllättävä tieto, eikö.                                               
Toisin sanoen tapaamiset, sopimukset, ideat, aikataulut ja liikenne elävät hyvin paljon. Täällä juna-, bussi- ja muut aikataulut ovat vain suuntaa antavaa tietoa. Tai no. Juna-aikatauluihin voi ihan hyvin luottaa (paitsi lakkojen aikaan), mutta välillä Toulon - Montpellier juna on ollut joka kerta noin puolisen tuntia myöhässä. Aika ok kuitenkin. Sen sijaan Korsikalla ollessamme, meitä odotti hieman yllättävämpi käännös. Juna oli rikki, ja koska turistikausi oli jo ohi, oli kuulemma ”epävarmaa, mihin tahtiin miehet jaksavat korjata junaa”. Asia olisi muuten ollut ihan ok, mutta saaren ainoana junana, ja meidän ainoana kulkuvälineenä Korsikan pohjoisosasta etelään (Kyllä, Korsika on yllättävän iso saari!) se oli meille aika tärkeä. Lähtömme oli tuolloin siis seuraavana päivänä ja junamatka kesti viisi tuntia. Onneksi juna saatiin korjattua ja pääsimme ongelmitta kohti saaren eteläisempää osaa. Wifi:ä mainostavat kahvilat ilmoittivat Korsikalla pariin otteeseen ”ei, internet ei toimi tänään” . Juna on rikki. Emme tiedä korjataanko sitä ajoissa. Internet ei toimi, tänään. Voi sitä hauskuuden määrää jo vain siksi, että tiedän kuinka moni kaverini olisi kuin peppuun ammuttu karhu vastaavissa tilanteissa. Onneksi matkakumppanina oli Maaria, jonka kanssa matka sujui ihan täydellisesti. Pakko siis mainita, että Korsika oli tosiaan aivan upea paikka. Ja voi sitä ruokaa ja viiniä. Makunystyräni ovat ikuisesti kiitollisia.

Epäjärjestelmällisyyteen ja aikakäsitykseen palaten, bussiaikataulut ovat olleet omalla kohdallani aika mielenkiintoisia. Hyèresissä ollessani kirjekaverini ollessa töissä, menin pariin otteeseen itse bussilla takaisin hänen luokseen, tai siis tarkoitus oli. Päädyin maksamaan taksista. Ei kiva. Bussi tuli onnistuneilla reissuillani liian aikaisin ja lähti pysäkiltä 10 minuuttia ennen aikataulussa näkyvää aikaa. Toisilla kerroilla bussi ei koskaan tullut. Ja kyllä, olin tarkistanut aikataulun kaikki pikkumerkinnät ja poikkeuspäivämäärät yms. Jopa minä osaan lukea aikatauluja. Myös edellispäivänä rannalta kotiin palattuani bussi tuli 10 minuuttia ajoissa ja lähti matkaan silloin. Onneksi olin viettänyt auringossa jo mukavat seitsemän tuntia, jonka takia ajattelin mennä varjoon odottelemaan jo vähän ajoissa. Samana rantapäivänä olivat myös ratikat lakossa, jonka takia päivästä olisi ilmeisesti pitänyt tulla oikein superhankala. Itse menin ratikalla aamulla ongelmitta, mutta sen sijaan iltapäivälinjat kulkivat aika harvakseltaan. Myös yliopistoruokala oli ilmeisesti suljettu lakon takia.  Mielipiteeni ensimmäisestä lakkopäivästäni Montpellierissä: no big deal. Tiedän tosin muutamia tiettyjen järjestelmällisten maiden kansalaisia täällä, jotka olivat hyvin hermostuneita lakosta. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Kun täällä on suunnitellut tapaamisen jonkun kanssa, olen itse ollut aika tyytyväinen paikallisten aikakäsitykseen. Ei olla ihan tasan sovittuna kellonaikana paikassa, vaan vaihtelevasti 5-20 minuuttia myöhässä. Aika sopiva aika, eikä henkilökohtaisesti ainakaan ole vaikuttanut elämänlaatuuni.


Seuraavaksi vuorossa lempparisana, nimittäin byrokratia. Kaikki tuntevat Ranskan byrokratian ja lakkoilevat ihmiset. Kumpikin edellä mainittu on tullut siis koettua ihan livenä. Ei ole pelkkää huhua. Pääsin makuun jo Réunionilla, mutta siellä keskityimme lähinnä opettajien lakkoiluun. Täällä olen ollut ennemminkin paperisodan hallitsemana, jolta ei voi siis välttyä kun tähän maahan saapuu. Mutta kun sitä osaa odottaa, ei se ole niin erityisen hankalaa.

Sain nyt neljän viikon jälkeen vihdoinkin opiskelijakorttini, vaikka en tuonut mukanani vakuutustodistusta, josta minulle oli kyllä ilmoitettu, mutta ongelmien takia en saanut sitä käsiini ajoissa. Anyway. Tulin paikalle mukanani kaikki muut paperit kauniissa kansiossa ja kenties ylimääräisten papereideni takia asia oli ok ihan ilman toista todistustakin. Tuntuu usein siltä, että kunhan todistuksia ja leimoja löytyy, on aina mahdollista joustaa hieman. Mitä korkeampi paperipino ja mitä enemmän leimoja, sen parempi. Tentti-ilmoittautumista lukuun ottamatta kaikenlainen paperisota taitaa olla kohdallani tällä erää ohi.

Tunnette kenties kuuluisan Eurooppa-postikortin, missä on ensimmäisiä EU:n jäsenmaita ja stereotypioihin liittyvät vitsit: The perfect European should be… jonka jälkeen on kuva siitä, miten maassa oikeasti tehdään ja sarkastinen lausahdus. Ranskan kohdalla tekstin loppuosa on driving like the French. Ranskalainen liikenne on siis tunnetusti mielenkiintoista ja mielestäni hyvin hauskaa katsottavaa. Pieniä ranskalaisautoja on kaikkialla ja ihmiset ajavat miten sattuu. Tunnen itseni täydellisen sopivaksi kuskiksi Ranskassa. Réunionin ainoaksi jäänyt autoreissuni ei sujunut ihan täydellisesti. Ei tietenkään minun kohdallani. Mutta koska olin silloinkin Ranskassa, en kokenut sitä ongelmaksi. Suomessa auto taitaa olla yksi harvoja asioita joka stressaa minua. Vihaan liikennesääntöjä, koska en ole hyvä niissä, ja sen lisäksi Suomessa kaikki muut tuntuvat osaavan säännöt niin täydellisesti, että minun pikkumokani ovat aina katastrofaalisen merkittäviä ja liikennettä häiritseviä. Hermostun tiettyjen ihmisten istuessa kyydissäni, ja minulta jää asioita huomaamatta. Mutta Ranskaan ja asiaan palaten, ranskalaiset kuskit ovat mielestäni kuitenkin aika taitavia - jopa humalassa, mutta siihen asiaan palaan myöhemmin.

Näin yhteenvetona elämä Ranskassa on mielestäni sopivan epäjärjestelmällistä, jotta elämä ei käy tylsäksi, mutta kuitenkin sen verran järjestelmällistä, ettei tarvitse menettää järkeään. Niin kuin italialaisten kanssa? Varavaihtoehtoja löytyy melkeinpä aina, minkä takia suunnitelmien muutokset eivät erityisesti häiritse. Paperisotaan täytyy vain olla varautunut, niin asia ei tuota sen suurempaa surua. 

Ps. On LOKAKUU, täällä on 28 astetta lämmintä. 

x E

Aika positiivisia veikkoja :)

Vaikka kunnioitan uskollisesti Murphyn lakia, pidän itseäni kuitenkin aika positiivisena tyyppinä. Itse asiassa tuntuu jopa siltä, että moni tuttuni, joka jaksaa mainostaa positiivisuuttaan, on usein juuri näitä hirveän negatiivisia tyyppejä.

Muutamia viikkoja sitten, kun oltiin syömässä kirjekaverini vanhempien luona, he alkoivat jostain syystä naureskella jollekin jutulle viitaten siihen, kuinka ranskalaiset ovat tunnetusti niin negatiivista ja valittavaa kansaa. Kun sitten kysyin heiltä, että ihan oikeasti, oletteko te ranskalaiset muka jotenkin erityisen negatiivisia, niin he vain nauroivat ja sanoivat, että hei Ellen ei meitä tarvitse miellyttää ;) Voi kyllä myöntää jos olet huomannut tällaista käytöstä, kuten varmasti oletkin… Etkö muka?! Puhuttiin sitten tästä negatiivisuudesta ja miten se ilmenee Ranskassa, ja kirjekaverini äiti viittasi siihen, että kun mikään ei koskaan riitä tai ole hyvin ja kaikkea vastaan pitää aina järjestää mielenosoituksia tai sitten lakkoillaan. Totta kai kaikki tällainen on minulle entuudestaan tuttua, mutta jostain syystä en ole koskaan mieltänyt tätä mitenkään negatiivisuudeksi. Lakkoilua harrastetaan, koska lakkojen jälkeen tapahtuu muutoksia ja mielenosoitusten jälkeen saadaan myös usein jotain aikaiseksi. Tästä puhuttiin myös Réunionilla pomoni kanssa, kun kävimme viikoittain aina haastattelemassa lakkoilevia ihmisiä. Kyllä he vain Ranskassa tuntuvat saavan palkankorotuksia yms. muutoksia aikaan. Ei tässä mielestäni mitään hirveän negatiivista ole.

Nyt kun olen ollut neljättä päivää kuumeisena ja viettänyt suurimman osan ajastani sängyssä, olen saanut ihastella tavallista enemmän naapuritalojen ääniä. Meillä on siis sisäpiha johon ikkunoita avautuu kolmesta eri rakennuksesta, ja jostain syystä joka ikinen sana kuuluu todella selvästi tänne. Arki-iltaisin kuuluu usein, kun naapurin äiti auttaa poikaansa läksyissä ja useimmiten se on erilaisia saneluja, mitä poika sitten yrittää kirjoittaa. Tähän menee usein yllättävänkin kauan aikaa, mutta äiti tuntuu olevan aina ihan iloisella päällä, eikä kuulosta yhtään ärsyyntyneeltä. Hyvät hermot. Tämä on muuten suuri ero Suomen (kenties pohjoismaiden) ja muiden maiden välillä. Suomessa kouluasiat tosiaankin hoidetaan koulussa ja kotona tehdään vain läksyt, joissa vanhempien ei tarvitse välttämättä auttaa. Ranskassa taas on normaalia, että vanhemmatkin tekevät osan työstä, eli siis kouluhommat eivät kuulu ainoastaan opettajalle, vaan myös vanhempien on autettava kotona. Ranskassa ilmestyi vuonna 2004 palkittu dokumentti pienestä ranskalaisesta kyläkoulusta, jossa kuvattiin oppitunteja ja oppilaiden arkea. Tässäkin dokumentissa kävi selvästi ilmi, miten vanhempien hommiin kuuluu kouluasioissa auttaminen aina iltaisin.

Nyt kun olen ollut kipeänä ja Suomesta päin minulle on sanottu, että mene nyt lääkäriin hyvä ihminen, niin on hauskaa huomata, miten täällä taas kämppikseni vain kommentoivat, että ”eihän tuo nyt mitään, lepäilet pari päivää niin kyllä se siitä.” Positiivinen (joskin joissain tilanteissa ehkä  naiivi) asenne mielestäni J Ei olla aina heti ravaamassa lääkäriin kaikista pikkujutuista.

Mitäs muuta positiivista täällä sitten on? No esimerkiksi se, kuinka ihmiset auttavat toisiaan. Jos en vielä kertonut, niin itse tykkään ajatella, että pohjoismaissa ihmisiä ei koskaan luotu auttamaan toisiaan, vaan kylmyyden ja ruokapulan takia ihmisten ainoa keino selviytyä oli pitämällä huoli itsestään, olemalla itsenäinen. Tämä asenne ei ole mielestäni oikein häipynyt minnekään, ja tämä onkin usein syynä konflikteihin minun ja joidenkin ihmisten välillä, kun ajatusmaailmamme ovat vähän ristiriidassa. Kyllä, kaikki eivät ole tällaisia Suomessa ja ihan totta, minulla on ihania ystäviä joihin voi luottaa ja joita voi tavata vaikkei sitä olekaan kirjoitettu kalenteriin kuukautta etukäteen, mutta tarkoitan lähinnä ihmisiä jotka eivät tunne toisiaan ja heidän asenteita. Suomessa olen niin monissa tilanteissa joutunut vihjailemaan ja tekemään kaikenlaista, jotta toinen osapuoli ymmärtää kysyä tarvitsenko apua. Aina edes vihjailukaan ei ole auttanut, minkä jälkeen olen todennut, että eipä tämä toinen taida haluta auttaa. Se ärsyttää.

Nyt kun asun kämppisteni kanssa Montpellierissä, on hauskaa, että luonamme on muitakin hengailemassa kun vain me viralliset asukkaat. Kirjekaverini hyvä ystävä, johon tutustuin jo Hyèresissä, muutti nyt Montpellieriin. Koska hän ei ole vielä löytänyt kämppää, hän on majaillut huoneessani noin viikon verran. On ihana huomata, miten kämppikseni suhtautuvat tähän niin rennosti ja luonnollisesti. Ei mitään ongelmaa. Ovat myöskin tarjonneet ruokaa, vaikka meidän vieras on tietenkin itsekin täällä kokkaillut. Myös toinen kämppikseni on jakanut huoneensa jo muutaman päivän ajan erään kaverinsa kanssa, koska tälläkään ei ole täällä kämppää. Juuri sellaista mitä aina toivoinkin. Paljon ihmisiä talossa, kaikki kokkailevat ja tarjoavat toisilleen, eikä toinen ole heti kysymässä 25 senttiä takaisin, koska hän antoi 2 perunaa ja lusikallisen oliiviöljyä. Olen kyllä todella tyytyväinen tähän keskustan kämppääni ja muutenkin tähän kaupunkiin.

Jotta tästä listasta ei nyt tule liian pitkää, niin mainitsen nyt sitten lopuksi vielä tämän yhden pakollisen positiivisuusjutun, nimittäin kohteliaisuuden. Kuka suomalainen ei kiinnittäisi huomiota Ranskassa (ja monessa muussakin maassa) siihen, miten kohteliaita ihmiset ovat? Jos ohikulkija törmää tai joku haluaa kaupassa kärryllään ohi, aina kuuluu sana anteeksi. Tai jos kaverilla soi puhelin tai hän lähettää tekstiviestin, kun on muita seurassa, aina he pyytävät anteeksi. Jopa Pariisin superruuhkaisissa metroissa joillain ihmisillä tuntuu olevan aikaa sanoa anteeksi, kun he yrittävät tunkea itsensä ulos. Sitten on vielä tämä ihana piirre, minkä näkee etenkin lentokentillä tai juna-asemilla. Nimittäin se, että ihmiset AUTTAVAT ihan itsestään, kun näkevät minut ruumisarkun kokoisen matkalaukkuni kanssa. Juuri samalla tavalla kuin Australiassa. Ei tarvitse kuin hetki kävellä tai nousta portaita ylös ja joku on jo ottanut toisesta päästä kiinni tai ottanut koko laukusta itse kiinni. Tämä on aina niin ihanaa huomata täällä :)

Nämä kaikki edellä mainitsemani asiat vanhempien hermoista koulutöiden kanssa aina vieraanvaraisuuteen ja muuhun kohteliaisuuteen liittyen, ovat mielestäni todella positiivisia juttuja. Voisin tähän vastaiskuksi listata kaikenlaisia negatiivisia juttuja Suomeen liittyen, mutta en nyt taida tehdä sitä. Ilmoitanpa vaan, että kyllä Ranskassa ollaan mielestäni aika monessa asiassa kuitenkin ihanan positiivisia, vaikka politiikkaan ei ehkä ollakaan tyytyväisiä.

Ainiin, mainitsinko jo miten RAKASTAN Montpellieriä? Montpellier on IHANA kaupunki!

Gros bisous, Hélène xxx

Ylimielisen ihanat ja hassut ranskalaiset

Oletteko joskus katsoneet brittileffoja tai –sarjoja, tai kenties lukeneet brittikirjailijan kirjoittamaa romaania? No, vaikkette olekaan, niin näitä leffoja katsellessa ja kirjoja lukiessa on harvemmin jäänyt epäselväksi brittien mielipide ranskalaisista - oli se sitten huumorilla tarkoitettu tai tosissaan. 

Brittien mielestä ranskalaiset ovat enimmäkseen arrogantteja sammakoita ja likaisia. Onpas julmasti sanottu :D
Ylimielinen ei siis adjektiivina varmaan ole kenellekään ennenkuulumaton ranskalaisia kuvaillessa, mutta mitä ihmiset tällä sitten oikein tarkoittavat? Mikä ranskalaisten käytöksessä mahtaa olla/näyttää niin ylimieliseltä tai miksi ihmiset saavat ranskalaisista niin usein aika negatiivisen kuvan?

” Shit he was so…French!”  ” Such an arrogant prick. Bloody Frenchy.”

Tähän nyt löytyy kaikenlaisia vastauksia ja arvauksia ja jokaisella on tietenkin omat kokemuksensa ja mielipiteensä, mutta olen nyt yrittänyt katsella sivusta ns. objektiivisemmin, että jos en olisi tottunut heidän tapoihin, mitähän mahtaisin ajatella. No kaikenlaisia juttujahan sitä huomaa, jos oikein rupeaa miettimään. Otetaan esimerkiksi kaveriporukka jossa on paljon vanhoja tuttuja ja sitten uusi tyyppi, joka esitellään kaikille muille. Esimerkiksi Australiassa ollessa olin tällaisissa tilanteissa liiankin usein, mutta vastaanotto oli aina hyvin lämmin ja mukava, enkä tuntenut oloani yhtään vaikeaksi. Kaikki hymyilivät ja elehtivät jollakin tapaa varmistaakseen, että onhan kaikki ok ja että on kiva, että olen heidän joukossa. Puheenaiheet olivat aika lailla small talkia, eikä mitään sen kummempaa tullut jaariteltua, mutta oli hyvä olla.  Kun olen ollut vastaavanlaisissa tilanteissa Ranskassa, minusta on aina tuntunut siltä, että kaikki ovat ystävällisiä, toivottavat tervetulleeksi, ovat to-della kohteliaita ja toistavat vielä nimeni, että varmasti kuulivat sen oikein. Tästä huolimatta minulla on usein ollut vähän epämukava olo, kun tuntuu että kaikki on jotenkin hirveän virallista, eikä kukaan oikein small talkaa. Tuntuu, että Ranskassa on todella tärkeää tällainen toisten kunnioitus ja hyvät tavat, jopa niinkin paljon, että on tärkeämpää sanoa kaikki oikeat kohteliaisuudet suu myrtsinä, kuin että sanoisi vähän rennommin, mutta hymyillen ja iloisesti. Esimerkiksi kaupoissa olen huomannut, että myyjät kyllä usein hymyilevät jos itsekin on ystävällinen ja hymyilee, mutta todella usein saa katsella myös hapannaamoja. Vaikka nämä myyjät kuitenkin sanovat hei, olkaa hyvä, kiitos ja toivottavat vielä hyvät päivän jatkot, on minusta kummallista, ettei välttämättä tarvitse näyttää ystävälliseltä. Minun on usein vaikea tulkita ranskalaisten ajatuksia heidän kasvojaan katsomalla. Kohteliaita ollaan tietysti, mutta hymyt säästetään aika hyvin sitten jotakin muuta varten.

Keskustelin kirjekaverini kanssa joskus tästä small talk –jutusta ja siitä, miksi ei voida nauraa tai edes esittää ihan vähäsen. Hän sitten vastasi tähän, että miksi sitä nyt pitäisi esittää?! Hän on itse sellainen tyyppi, joka on kaikille ystävällinen, hymyilee ja on helposti lähestyttävä, minkä takia ajattelin hänen ehkä tajuavan tämän, mutta ilmeisesti hänkin on sitä mieltä, että turhaan sitä esittää, jos ei ole innoissaan tai jos ei ole hirveästi sanottavaa.

Tästä voi nyt sitten saada sellaisen kuvan, että ihan kun uusien ihmisten tapaaminen eri tilanteissa olisi minusta ihan kauheaa täällä. Ei todellakaan. Sen verran sitä kuitenkin tuli pienenä ravattua kaikkialla kun vanhemmat ottivat mukaan mitä kummallisimpien hippien juhliin tai muihin vanhusten kekkereille eri puolilla Belgiaa. Olen siis tottunut olemaan uusien ihmisten joukossa, poskipusut yms. on ollut pienestä asti ihan normaalia, eikä tällaiset uusien ihmisten tapaamiset siis enää yllätä. Silti, olen yllättynyt siitä, miten silloin tällöin koen oloni vähän vaikeaksi uusia ranskalaisia tavatessa. Tuntui, että Australiassa ollessani olin aina sataprosenttisesti oma itseni, eikä tarvinnut esittää tai pelätä, että mitä minusta ajatellaan. Ranskalaisten keskuudessa olen usein hieman hiljaisempi aluksi ja tuntuu että esitän. Toisin sanoen olen usein aika jäykkä. Te, jotka minut tunnette, tiedätte mitä mieltä olen jäykkiksistä ja etenkin minusta puhuttaessa prifeeraan, että minua kuvaillaan rennoksi. Olenhan sellainen :D

Niin kuin kirjoitin edellisessä jutussa, sanoin että ranskalaisissa on mielestäni jotain salaperäistä. He eivät tosiaan näytä innostusta tai kiinnostustaan hirveän nopeasti, jonka takia on toisinaan vaikea tulkita heidän mielipiteensä tilanteista ja asioista. Muistan Australiassa ollessanikin, että kävin usein ranskismiesten hermoille. Näin siis kuvittelin, mutta olin heidän mielestään väärässä.

Näkyy tämä ”ylimielisyys” tietysti sitten muissakin asioissa. Esimerkiksi ranskalaisten rakkaus omaa maata kohtaan saattaa usein käydä ihmisten hermoille. Heidän jatkuva viinien, juustojen ja yleisesti kaikkien paikallisten herkkujen ylistäminen sekä kotimaassa, että ulkomailla ollessa ja yleisestikin tämä sivistyneisyys saattaa ärsyttää monia. On tullut tavattua useita ranskalaisia, joilla ei ole mitään hajua siitä missä tietyt muut maat ovat, eikä heitä kiinnosta tietääkään. Helsingissä Kampin edessä hengaili tänä kesänä muutamia ranskalaisia myymässä toffeeta ja croissantteja omissa kojuissaan, eikä heistä kukaan ihmetellyt, että ihmiset puhuvat heille ranskaa. Totta kai me matkustamme Ranskasta Pohjois-Eurooppaan ja asiakkaamme puhuvat meille ranskaa, miten muutenkaan.                                                                                          


Usein sitä kuitenkin on käynyt niin, että kun heille puhuu ranskaa, he alkavatkin puhua englantia. Tällaisissa tilanteissa tuntuu, että ihan kun he vain testaisivat, että kuka osaa ranskaa ja kuka ei. Olen kuullut tuhat kertaa, että ihmiset käyvät Pariisissa, ja heillä on hirveästi ongelmia, kun kukaan ei puhu englantia. Olen itse käynyt kolme kertaa Pariisissa, ja jokaisella kerralla tunsin itseni naurettavaksi kun puhuin ranskaa, koska melkein kaikki vastasivat englanniksi. Tästäkin asiasta voi sitten olla montaa mieltä. En oikein tiedä mitä ajatella. Toisaalta tuntuu, että he olettavat kaikkien osaavan ranskaa, eivätkä tunnu edes arvostavan sitä. Toisaalta taas välillä tapaamani ranskalaiset tuntuvat olevan NIIN kovin otettuja, etteivät he malta olla toistamatta, miten hienoa on, että olen jaksanut nähdä vaivaa näinkin vaikean kielen eteen.

En väitä, ettei tässä ranskalaisten ”nimittelyssä” olisi mitään perää. Olenhan itse tällainen hyväntahtoinen yleistäjä, vaikka ei pitäisi. Toisaalta, olen kuitenkin sitä mieltä, että kaikki stereotypiat alkavat jostakin - eivät ne tyhjästä synny. Onhan Ranskalla kuitenkin pitkä historia ja oma monipuolinen ja hieno kulttuuri. Saa sitä tietenkin olla ylpeä omasta maastaan ja kulttuuristaan.  Välillä en vain ole ihan samalla aallonpituudella ranskisten kanssa. Niin paljon kuin tästä paikasta tykkäänkin ja niin hyvin kuin toisaalta tulenkin toimeen paikallisten kanssa, niin kyllä minua vain moni asia myös ihmetyttää. Voipi olla, että tällä kansalla on jonkin ylimielisyyskompleksi, mutta tiedän, että ns. ylimielisetkin ranskalaiset voivat olla vaikka kuinka ihania ja herttaisia.


Oikeasti minulla ei ole ollut ongelmia, muutamia ranskistyttöjä lukuun ottamatta, mutta on ollut ihan jännä katsella ranskalaisten käyttäytymistä samalla ajatellen, että mitäköhän minun aussi- ja brittikaverini nyt tuostakin ajattelisivat, ja miksi he näkevät sen niin töykeänä tai ylimielisenä. Minulla oli usein ongelmana Australiassa ollessani se, että hengailin joukossa jossa oli sekä ausseja, että ranskalaisia, ja toisinaan myös brittejä. Näillä anglofoneilla taitaa olla jonkin sortin suurempikin ongelma ranskalaisia kohtaan, etenkin jos joukossa oli viehättävä ranskalaismies, joka kuitenkin oli muka töykeä tai tylsä. Sitä sitten britit ja aussit ihmettelivät ääneen, miten joku nainen voi olla kiinnostunut tuollaisesta sammakosta. Olen kai sitten tottunut tähän ranskalaisten käytökseen, ja vaikka ymmärrän mitä aussi- ja brittikumppanini tarkoittavat, kun kertovat, etteivät tule toimeen ranskalaisten kanssa, olen silti itse aivan ihastunut tähän maahan ja ihmisiin. Kyllä Ranska on minun juttu. ^_^

Ainiin, eilen käytiin eräällä festivaalilla Nîmesin kaupungissa, noin puolentunnin junamatkan päässä Montpellieristä ja kyllä oli mahtava ilta. Maaria ja minä päätettiin lähteä illaksi Nîmesiin, ja päädyttiin viettämään iltaa paikallisten seurassa nauttien mm. ilmaista kuohuviiniä. Kaverimme olivat oikein iloista porukkaa, painottivat olevansa aitoja nîmesiläisiä, sekä olivat innostuneita meistä ja suomenkielestä, sekä meidän hyvästä ranskasta tietysti ;) Käytiin oikein mielenkiintoisia keskusteluja, sekä ihasteltiin (ja syötiin) herkullisia italialaisia makkaroita ja libanonilaista ruokaa. Nam nam. Loppuillasta oli juomakiintiökin sen verran täysi, että päätettiin lahjoittaa punaviinikarahvimme loput naapuripöydän miehille.

Oikein mukavia hetkiä vietetään täällä eteläisessä Ranskassa. La vita è bella!

x E

Les hommes et les femmes en France

Sanotaan, että ranskalaiset naiset ovat vaikeita, kenties jopa maailman vaikeimpia naisia. Minä allekirjoitan tuon, ja olen ollut tätä mieltä jo niin kauan kuin olen ranskalaisiin naisiin yrittänyt ottaa kontaktia.

Kun ranskalaisessa mittapuussa hymyilen ja olen ystävällisen näköinen, Suomessa minulle sanotaan, etten hymyile tarpeeksi.  Suomessa olen kuulemma sen näköinen, ettei minulle uskalla tulla juttelemaan. Ranskassa minulle tullaan juttelemaan alta aikayksikön, koska olen niin ”helppo” kun hymyilen ja olen avoimen näköinen. Niinpä niin. Kun ranskalaiset tytöt ovat kiinnostuneita jostain miehestä, he eivät todellakaan näytä sitä. Heillä on sama nyrpeä tai halveksuva katse oli kyseessä sitten baarin kamalin juoppo tai ranskalaiskomistus johon he ovat syvästi ihastuneita. Ranskalainen nainen ei saa näyttää olevansa kiinnostunut. Olisihan se nyt aivan väärin näyttää olevansa helppo. Se on miesten tehtävä tulla ottamaan kontaktia, ja jos hyvin käy, saattaa tämä ranskalaisneitikin avautua ja ruveta keskustelemaan. Edellisen kaavan mukainen käytös ei tosiaankaan ole yhden kuukauden aikana kokemaani, vaan sanoisinko neljän vuoden takaisten matkojen ja Erasmus-iltojen aikana tutuksi tullutta. Keskustelin tästä asiasta ranskalaisten miesten kanssa ja he sanoivat itsekin, että kyllä, ranskalaiset naiset ovat maailman vaikeimpia. Kuulemma on kaikenlaisia kansallisuuksia tullut koettua, mutta toistaiseksi ranskalaismiesten mukaan mikään ei ole osoittautunut yhtä vaikeaksi kuin ranskalaisnaiset. Olivat kovin ylpeitä tästä. Ranskalaisnainen on erään tapaamani miehen mukaan vaikea saada, mutta helppo pitää. Tiedä tuosta sitten…

Itse ihmettelen myös suuresti sitä, miksi tämä ranskalaistyttöjen vaikea olemus pätee myös uusia tyttöjä tavatessa. Kun olen tavannut ranskalaisia tyttöjä tai aikuisia naisia (töissä Réunionilla esimerkiksi) saan aina halveksuvia katseita ja tunnen oloni hyvin epämukavaksi. Tuntuu, että mitä tahansa teen tai sanon, teen väärin. En uskalla puhua kenellekään lähimaastossa olevalle miespuoliselle, etteivät nämä ranskalaisnaiset vain kuvittele sitä pahinta. Sitäpä juuri. Olenhan tullut Ranskaan iskemään miehiä ja viemään ranskalaisnaisilta heidän miehet. Tästä syystä minua ei voi heti ottaa lämpimästi vastaan, koska eiväthän nämä tytöt halua uhkaavaa ”blondia” heidän seurueeseensa. Ranskalaismiehet ovat sanoneet minulle, että heidän mielestä asia todellakin on näin yksinkertainen; ranskistytöt ovat kateellisia. Itse olen miettinyt, että eivät kai aikuiset ihmiset voi olla noin lapsellisia, mutta ilmeisesti kyllä. Olen kuullut samanlaisia tarinoita muistakin katolisista maista (ei sillä että uskonto olisi suorassa yhteydessä tähän, mutta voi sillä kai jotain merkitystä olla) ja heidän naisista, ja kumma kyllä tällainen naurettava kateus on aika arkipäiväistä. Noh. Olen kuitenkin yrittänyt parhaani ja olen jo oppinut miten minun täytyy käyttäytyä, jotta nämä ranskalaisleidit minut hyväksyvät. Nyt joku tietysti ajattelee, että miksi ihmeessä minun pitäisi käytöstäni muuttaa, tai kavereideni sanoin mielistellä, mutta sanokaa mitä sanotte. Itse olen sitä mieltä, että jos haluat päästä erilaisten ihmisten maailmaan sisään, on sinunkin mukauduttava ja sopeuduttava. Simple as that. Voi se aluksi vähän ärsyttää, kun haluaisi olla oma itsensä, eikä ymmärrä miksi se ei ns. kelpaa, mutta kun olet päässyt kynnyksen yli ja aidan toiselle puolelle, huomaat että se oli sen arvoista ;) Ideanani on kuitenkin tutustua ranskalaisiin ja integroitua tähän paikallisten elämään - olisi siis aika naurettavaa lähteä täältä kasa ranskalaismiehiä kavereina, yhteenkään tyttöön tutustumatta.

Muutamia tyttöjä olen tavannut, joihin en edelleenkään ole saanut minkäänlaista yhteyttä, paitsi eräänä humalaisena juhlayönä, mutta sekin jäi sitten siihen. Onneksi kirjekaverillani on paljon naispuolisia kavereita, ja olen tavannut myös ihania sellaisia, jotka olivat suhteellisen helppoja kesytettäviä. *LoL*

Viimeiseksi kysymykseksi minulle on jäänyt käteen seuraava: Kummat olivat ensin; vaikeasti tavoiteltavat ja ylpeät ranskalaisnaiset vaiko flirttailevat ja peräänantamattomat ranskalaismiehet?

Jos ranskalaisnaiset ovat läpi historian olleet vaikeita, on kai luonnollista, että ranskalaismiehistä on tullut ei-luovuttajia ja sellaisia, jotka handlaavat nämä naiskuviot. Toisaalta, jos ranskalaismiehet ovat aina olleet tämä aktiivinen osapuoli, voi olla että ranskalaisnaiset ovat joutuneet keksimään pakokeinon, jonka tuloksena he ovat rakentaneet tämän  bitch suojamuurin ympärillensä.

Oli miten oli, olen sitä mieltä, että kaikessa romanttisuudessa ja peräänantamattomuudessaan ranskalaismiesten tapa olla naisten kanssa on miellyttävä. Kirjoitan nyt todella yleistäen, joten pahoitteluni siitä. En tykkää yleistää, mutta näin sekakulttuurilapsena koen olevani oikeutettu yleistämään aina silloin tällöin.

Kun esimerkiksi espanjalaismiehet tai italialaismiehet tulevat ja huutavat Ciao Bella tai Hola Guapa, meinaa itseltäni henkilökohtaisesti lentää laatta. Jo pelkkä sana guapa oksettaa minua, eikä kukaan noin lähestyvä voisi minua hurmata. -Lo siento.-  Toisaalta Ciao Bella taas on niin naurettava, että sitä ei vain voi ottaa vakavissaan. Lauseet kuten ”Silmäsi ovat niin siniset kuin meri. Haluan uida silmissäsi.” ovat itselleni suuri vitsi, enkä tiedä miten tällaisen lausahduksen kuuleva voisi ikinä ottaa vakavissaan tilanteessa olevaa miestä.

No miten ranskalaismiehet sitten muka ovat erilaisia?

Vaikka ranskalaismiehistä sanotaan, että he ovat romanttisia, eivät luovuta ja ovat tunkeilevia, täytyy sanoa, että olen tästä vähän eri mieltä. Olen toki tavannut yksilöitä, jotka ovat sanoneet ja tehneet mitä oudoimpia asioita, mutta kyseiset yksilöt ovat yleensä olleet epächarmantteja ja raukkoja – ei siis lasketa mukaan.

Nämä IHANAT ranskalaiset ovat olleet sellaisia, että aluksi olen saanut kuvan, etteivät he edes ole kiinnostuneita. He saattavat olla hyvinkin vähäpuheisia ja vakavia. Ei ole nauru herkässä heillä. Olen saattanut selittää omaa hölmöä juttua ja nauraa yksin, vastapäisen ranskiksen ollessa täysin tylsistyneen näköinen. Kuitenkin heillä on joku juttu, joka tekee heistä (minun silmissäni) todella cooleja. He tietävät miten puhua ja miten saada naiset (minut) kiinnostumaan kaikesta vakavuudesta huolimatta. Niin rentoja ja ihania kuin ranskismiehet kavereidensa kanssa ovatkaan, ovat he usein erilaisia tyttöjä bongatessa. Ranskalaismiehiä on mielestäni vaikea lähestyä ja olen sitä mieltä, että niin sivistyneitä viininjuojia kuin nämä kansalaiset ovatkin, tarvitsevat myös he toisinaan rohkaisuryyppyä ainakin tyttöjä lähestyessä. Rohkaisuryypyllä on Ranskassa onneksi kuitenkin aika erilaiset mittasuhteet ja miehet täällä humaltuvat kyllä herkemmin. Kai minua sitten jotenkin vain viehättävät tällaiset epäselvät tapaukset.

Tästä tulikin sitten mieleen tämä kuuluisa mielipide ” French people are arrogant.”  mutta siitä lisää joskus myöhemmin.

à plus

x E

Vive le sud

En tykkää olla turisti. Matkustaessani en shoppaile hirveästi tai maksa kaikenlaisista nähtävyyksistä, vaan minut kutsutaan (lue: tungen itseni kaikkialle paikallisten sekaan) tutustuakseni paikallisiin ja heidän arkipäiväiseen elämään. Myös ilmaiset luonnonihmeet, toisin sanoen kauniit maisemat ovat aika tärkeitä asioita. Ranska-projektini tärkein etappi, eli kielenoppiminen pääsi hyvään vauhtiin Réunionin saarella, josta onkin hyvä jatkaa puolivuotisen Erasmus-vaihdon merkeissä Montpellierissä.

Olen näiden kolmen ensimmäisen ranskalaistäyteisen viikon aikana huomannut yhä enemmän, että ranskalaisuus on todella mielenkiintoinen asia tai oikeastaan jopa mielentila. Ymmärtääkseen Ranskaa, ranskaa ja ranskalaisuutta, saa kärsiä pitkään. Kielenoppiminen on omalla kohdallani ollut samalla onnenkyyneliä vuodattavan ihanaa, sekä turhauttavaa. Juuri kun olet päässyt yhden loputtomista etapeista eteenpäin ja sielu hymyilee puhuttuasi kokonaisen viikon sujuvaa ranskaa, niin tuntuu kuin joutuisitkin jo ottamaan pari askelta taaksepäin. Hermoja raastavaa.

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että tämän kansan kulttuuri heijastuu niin kielessä kuin käyttäytymisessäkin. Tämän kulttuurin ymmärtämiseen ja omaksumiseen tarvitaan hermoja ja päästäksesi sisään, sinun tulee todellakin ansaita se. Näin siis minun näkökulmastani ;)

Tulin etelässä sijaitsevaan ihanaan kaupunkiin nimeltä Hyères, tai oikeastaan tähän lähelle, paikkaan nimeltä La Moutonne, joka on viinialueiden keskellä, maaseudulla, mutta kuitenkin vain 10 min automatkan päässä sivistyksestä. On kaupunkia, merta, vanhoja ihania rakennuksia, pikkukatuja, sekä loputtomasti aurinkoa. <3

Olen majaillut viimeiset 3 viikkoa erään ystäväni luona, johon tutustuin 6 vuotta sitten missäs muuallakaan kuin internetissä. Alunperin kirjauduin tuohon aikaan facebookia vastaavalle ranskalaissivustolle saadakseni ranskalaiskontakteja, jotta oppisin ranskaa paremmin. Sivustolta ei vuosien jälkeen kuitenkaan tarttunut mukaan muita kuin tämä yksi henkilö, jota nyt kutsun kirjekaverikseni ja jonka luona olen tälläkin hetkellä. Minua on kuskailtu kaikkialle ihanille rannoille ja pikkukyliin, sekä etenkin alkuviikkojen aikana ravintola- ja rommibaari-illat tulivat liiankin tutuiksi. Lukemattomasti ihania ihmisiä, illanistujaisia, sekä kirjekaverini vanhemmat, sisko, mummot, papat, serkut yms on tullut tutuiksi. Minua on autettu kaikenlaisissa asioissa, ja Montpellierin kämppäkin tarttui mukaan parin päivän visiitin jälkeen. Samalta pyörähdykseltä mukaan tarttui myöskin pari tuttua, sekä tulevat 3 kämppistäni, joiden kanssa tulen jakamaan ihan keskustassa sijaitsevan superresidenssini. Tulin tänne siis asunnottomana, koska minä, sekä kirjekaverini uskoimme, että parhaiten löytää paikan päältä - niin kävikin. Ulkomailla minulla on jostain syystä aina tuuria tälläisissä asioissa - kotimaassa ei niinkään. Jopa tukiverkostot tuntuvat syntyvän helpommin ulkomailla kun kotimaassa.

Paikalliset ja kaikenlaiset outoudet tai muut mielenkiintoiset tapaukset tulevat nyt siis olemaan pääpointtini tässä blogissa, mutta näin alkajaisiksi ajattelin hieman avata tämänhetkistä tilannettani ja viime aikojen tapahtumia.

Tällä hetkellä tunnen oloni hyvin kotoisaksi, mutta enää viikko jäljellä ja sitten onkin aika mennä viralliseen tulevaan kotikaupunkiini ja pistää aivot opiskelumoodiin. Outoa ja kivaa :)

x E