Les hommes et les femmes en France

Sanotaan, että ranskalaiset naiset ovat vaikeita, kenties jopa maailman vaikeimpia naisia. Minä allekirjoitan tuon, ja olen ollut tätä mieltä jo niin kauan kuin olen ranskalaisiin naisiin yrittänyt ottaa kontaktia.

Kun ranskalaisessa mittapuussa hymyilen ja olen ystävällisen näköinen, Suomessa minulle sanotaan, etten hymyile tarpeeksi.  Suomessa olen kuulemma sen näköinen, ettei minulle uskalla tulla juttelemaan. Ranskassa minulle tullaan juttelemaan alta aikayksikön, koska olen niin ”helppo” kun hymyilen ja olen avoimen näköinen. Niinpä niin. Kun ranskalaiset tytöt ovat kiinnostuneita jostain miehestä, he eivät todellakaan näytä sitä. Heillä on sama nyrpeä tai halveksuva katse oli kyseessä sitten baarin kamalin juoppo tai ranskalaiskomistus johon he ovat syvästi ihastuneita. Ranskalainen nainen ei saa näyttää olevansa kiinnostunut. Olisihan se nyt aivan väärin näyttää olevansa helppo. Se on miesten tehtävä tulla ottamaan kontaktia, ja jos hyvin käy, saattaa tämä ranskalaisneitikin avautua ja ruveta keskustelemaan. Edellisen kaavan mukainen käytös ei tosiaankaan ole yhden kuukauden aikana kokemaani, vaan sanoisinko neljän vuoden takaisten matkojen ja Erasmus-iltojen aikana tutuksi tullutta. Keskustelin tästä asiasta ranskalaisten miesten kanssa ja he sanoivat itsekin, että kyllä, ranskalaiset naiset ovat maailman vaikeimpia. Kuulemma on kaikenlaisia kansallisuuksia tullut koettua, mutta toistaiseksi ranskalaismiesten mukaan mikään ei ole osoittautunut yhtä vaikeaksi kuin ranskalaisnaiset. Olivat kovin ylpeitä tästä. Ranskalaisnainen on erään tapaamani miehen mukaan vaikea saada, mutta helppo pitää. Tiedä tuosta sitten…

Itse ihmettelen myös suuresti sitä, miksi tämä ranskalaistyttöjen vaikea olemus pätee myös uusia tyttöjä tavatessa. Kun olen tavannut ranskalaisia tyttöjä tai aikuisia naisia (töissä Réunionilla esimerkiksi) saan aina halveksuvia katseita ja tunnen oloni hyvin epämukavaksi. Tuntuu, että mitä tahansa teen tai sanon, teen väärin. En uskalla puhua kenellekään lähimaastossa olevalle miespuoliselle, etteivät nämä ranskalaisnaiset vain kuvittele sitä pahinta. Sitäpä juuri. Olenhan tullut Ranskaan iskemään miehiä ja viemään ranskalaisnaisilta heidän miehet. Tästä syystä minua ei voi heti ottaa lämpimästi vastaan, koska eiväthän nämä tytöt halua uhkaavaa ”blondia” heidän seurueeseensa. Ranskalaismiehet ovat sanoneet minulle, että heidän mielestä asia todellakin on näin yksinkertainen; ranskistytöt ovat kateellisia. Itse olen miettinyt, että eivät kai aikuiset ihmiset voi olla noin lapsellisia, mutta ilmeisesti kyllä. Olen kuullut samanlaisia tarinoita muistakin katolisista maista (ei sillä että uskonto olisi suorassa yhteydessä tähän, mutta voi sillä kai jotain merkitystä olla) ja heidän naisista, ja kumma kyllä tällainen naurettava kateus on aika arkipäiväistä. Noh. Olen kuitenkin yrittänyt parhaani ja olen jo oppinut miten minun täytyy käyttäytyä, jotta nämä ranskalaisleidit minut hyväksyvät. Nyt joku tietysti ajattelee, että miksi ihmeessä minun pitäisi käytöstäni muuttaa, tai kavereideni sanoin mielistellä, mutta sanokaa mitä sanotte. Itse olen sitä mieltä, että jos haluat päästä erilaisten ihmisten maailmaan sisään, on sinunkin mukauduttava ja sopeuduttava. Simple as that. Voi se aluksi vähän ärsyttää, kun haluaisi olla oma itsensä, eikä ymmärrä miksi se ei ns. kelpaa, mutta kun olet päässyt kynnyksen yli ja aidan toiselle puolelle, huomaat että se oli sen arvoista ;) Ideanani on kuitenkin tutustua ranskalaisiin ja integroitua tähän paikallisten elämään - olisi siis aika naurettavaa lähteä täältä kasa ranskalaismiehiä kavereina, yhteenkään tyttöön tutustumatta.

Muutamia tyttöjä olen tavannut, joihin en edelleenkään ole saanut minkäänlaista yhteyttä, paitsi eräänä humalaisena juhlayönä, mutta sekin jäi sitten siihen. Onneksi kirjekaverillani on paljon naispuolisia kavereita, ja olen tavannut myös ihania sellaisia, jotka olivat suhteellisen helppoja kesytettäviä. *LoL*

Viimeiseksi kysymykseksi minulle on jäänyt käteen seuraava: Kummat olivat ensin; vaikeasti tavoiteltavat ja ylpeät ranskalaisnaiset vaiko flirttailevat ja peräänantamattomat ranskalaismiehet?

Jos ranskalaisnaiset ovat läpi historian olleet vaikeita, on kai luonnollista, että ranskalaismiehistä on tullut ei-luovuttajia ja sellaisia, jotka handlaavat nämä naiskuviot. Toisaalta, jos ranskalaismiehet ovat aina olleet tämä aktiivinen osapuoli, voi olla että ranskalaisnaiset ovat joutuneet keksimään pakokeinon, jonka tuloksena he ovat rakentaneet tämän  bitch suojamuurin ympärillensä.

Oli miten oli, olen sitä mieltä, että kaikessa romanttisuudessa ja peräänantamattomuudessaan ranskalaismiesten tapa olla naisten kanssa on miellyttävä. Kirjoitan nyt todella yleistäen, joten pahoitteluni siitä. En tykkää yleistää, mutta näin sekakulttuurilapsena koen olevani oikeutettu yleistämään aina silloin tällöin.

Kun esimerkiksi espanjalaismiehet tai italialaismiehet tulevat ja huutavat Ciao Bella tai Hola Guapa, meinaa itseltäni henkilökohtaisesti lentää laatta. Jo pelkkä sana guapa oksettaa minua, eikä kukaan noin lähestyvä voisi minua hurmata. -Lo siento.-  Toisaalta Ciao Bella taas on niin naurettava, että sitä ei vain voi ottaa vakavissaan. Lauseet kuten ”Silmäsi ovat niin siniset kuin meri. Haluan uida silmissäsi.” ovat itselleni suuri vitsi, enkä tiedä miten tällaisen lausahduksen kuuleva voisi ikinä ottaa vakavissaan tilanteessa olevaa miestä.

No miten ranskalaismiehet sitten muka ovat erilaisia?

Vaikka ranskalaismiehistä sanotaan, että he ovat romanttisia, eivät luovuta ja ovat tunkeilevia, täytyy sanoa, että olen tästä vähän eri mieltä. Olen toki tavannut yksilöitä, jotka ovat sanoneet ja tehneet mitä oudoimpia asioita, mutta kyseiset yksilöt ovat yleensä olleet epächarmantteja ja raukkoja – ei siis lasketa mukaan.

Nämä IHANAT ranskalaiset ovat olleet sellaisia, että aluksi olen saanut kuvan, etteivät he edes ole kiinnostuneita. He saattavat olla hyvinkin vähäpuheisia ja vakavia. Ei ole nauru herkässä heillä. Olen saattanut selittää omaa hölmöä juttua ja nauraa yksin, vastapäisen ranskiksen ollessa täysin tylsistyneen näköinen. Kuitenkin heillä on joku juttu, joka tekee heistä (minun silmissäni) todella cooleja. He tietävät miten puhua ja miten saada naiset (minut) kiinnostumaan kaikesta vakavuudesta huolimatta. Niin rentoja ja ihania kuin ranskismiehet kavereidensa kanssa ovatkaan, ovat he usein erilaisia tyttöjä bongatessa. Ranskalaismiehiä on mielestäni vaikea lähestyä ja olen sitä mieltä, että niin sivistyneitä viininjuojia kuin nämä kansalaiset ovatkin, tarvitsevat myös he toisinaan rohkaisuryyppyä ainakin tyttöjä lähestyessä. Rohkaisuryypyllä on Ranskassa onneksi kuitenkin aika erilaiset mittasuhteet ja miehet täällä humaltuvat kyllä herkemmin. Kai minua sitten jotenkin vain viehättävät tällaiset epäselvät tapaukset.

Tästä tulikin sitten mieleen tämä kuuluisa mielipide ” French people are arrogant.”  mutta siitä lisää joskus myöhemmin.

à plus

x E